VERDE
Kärmes CD

1960-luvulla elektroninen musiikki koki kaksi suurta muutosta.
Syntetisaattorien aikakauden alkamisen ohella (ja kenties juuri sen
takia) elektroninen musiikki murtautui akateemikkojen laboratorioista
populaarimuusikoiden studioihin.

Jo pitkän uran musiikin parissa tehneen Mika Rintalan eli Verden
uusin albumi Kärmes temppuilee jossain akateemisen ja populaarisen
välimaastossa. Rintalan itsensä rakentamien ja soittamien analogisten
syntetisaattorien ja äänittämiensä kenttä-äänitysten lisäksi levyllä
vierailee nimekäs joukko muusikoita, muun muassa pasunisti Markku
Veijonsuo, kitaristi Jyrki Laiho ja laulaja-lauluntekijä Sami Kukka.
Levyn päätteeksi kuullaan myös Luvian Mieskuoroa.

Äänimaailmansa perusteella Kärmes sopii 1960- ja 1970-lukujen
elektronimusiikin jatkumoon, mutta kollaasimaisesti rakennetut
kappaleet tuovat yhtä lailla mieleen musique concrete- tyylisen
äänipalapelin. Kärmes vaatii kuulijalta sopivaa mielentilaa ja
keskittymistä. Mitään kovin selkeää punaista lankaa ei levyltä löydy,
ja se tipahtaa helposti pelkäksi arjen äänitaustaksi. Keskittyneesti
kuuntelemalla sen pienten ja suurempienkin yksityiskohtien moninaisuus kuitenkin palkitsee ja tarjoaa ahaa-elämyksiä silloin kun palaset loksahtavat paikoilleen.
Ville Forss / Kulttuurivihkot




Avaruusromua
Katsausta menneeseen: vuoden 2009 kotimaisia ääniä
Mukana Ashen Simian, KTU, Rinneradio, Verde, Mac Mavis, Mika Vainio ja Esa Kotilainen. http://areena.yle.fi/audio/657554
Lähetetty 3.1.2010.




In 2001, there was a great compilation of experimental space/psyche
bands called Flourescent Tunnelvision which included a tune by a
Circle off-shoot called Tree Sine, and while I'm not sure they
released further material, it represents to me the quintessence of
"Finnish Krautrock" if you will (sans guitar). Mika Rintala (who's
been on various Circle and Ektroverde recordings, while this is
what... about his 10th Verde release?) played on that piece, and while
listening to this album, I was oft reminded of that sound via the
quirky loopy keyboard sounds. The album opens with a chorus of low
moaning seance-y chants, heard often throughout the album, before
hitting you with harsh synth streaks and a basic electronic
pulse-rhythm with acoustics improvising overhead. Mika (an electrical
engineer who has made continuing modifications to evolve his own
sampling and electronics systems) does well at creating dark
atmospheres by gradually pouring on more and more layers of sonics
over hypnotic rhythms while usually managing to maintain a clarity of
sound with all components. "Katos" merges banjo diddling with
high-pitched didj-quacks and jazzy cymbal-brushes, not unlike the
deconstructive "Ethnological Forgery" pieces that Can used to do. The
sixteen-minute title-track meanders for a while in a repetitive pulse
for trumpet before introducing the clashing computerizations of
various sounds and keyboard loops. "Kukas" is probably my favorite
cut, love this very distinctive deeply-muffled keyboard sound against
the very crisp and melodious spaced-out keys and insertion of an
earlier synth-line, all played over the knocking of toms. With the
amalgamation of field recordings and trippy tronics, Track 8 recalls
some of the Ektroverde I've heard, and at some point the piece merges
into weird slow drone and free-jazz trumpet. The closer "Menos" brings
the brisk sounds of violent crashing waves right into your living
room, possibly even some synthesized or treated dolphin squeaks, a
cool hypno-rhythm, and finally another bizarre combination of more
waves and chants to fade. The album totals about an hour and while
there's a bit of gratuitous noodling and raw material here which might
have been more refined, it still does well at keeping its edge at most
times. Love the photographs, too.
Aural Innovations / Chuck Rosenberg




Verden jo ties kuinka mones levy on samaa luovaa hulluutta kuin aiemmatkin. Mika Rintalalta seurueineen voi odottaa jo aivan mitä tahansa, mutta aina huolella loppuun asti hiottuna. Kärmes on sekalaista häröilyä sellaisessa formaatissa, ettei hetkeksikään tule olo, että jokin olisi puolihuolimatonta heittelyä. Alun täyteläisistä "kärmes"-jupinoista siirrytään suoraan hienoon, aaltoilevaan droneiluun (Yhdysputki). Siitä mennään mm. ärsyttävään avaruusfunkkiin lasten äänillä (Katos), todella upeaan hiukan varioivaan perusdroneen (Ranikkalan aurinkomatkat), hallittuun sekavuuteen, kitara- & koneoutouteen, ja latinohenkiseen erittäin ahdistavaan jatsiin (Kukkabasso).

Koko paketissa on vahvasti 70-luvun sekavan kokeellisuuden leima, sellainen joka pitää huomioida arvostaakseen Verden puuhia. Toisaalta, jos sitä arvostaa, hahmottaa kuinka nerokkaasti genren konventioiden sisällä koko ajan liikutaan. Paloja jazzin vapautta, industrialin rikkovuutta ja Verden aivan omaa pidättelemättömyyttä. Kaikki hienosti toteutettuna, Rintalan valtavan upein eläinkuvin varustetuilla kansilla.

Vaikeaahan tästä on musiikkina pitää (poislukien upea Menos (Menosen Tekninen Vesi), joka on kiistattoman mahtava), mutta äärettömän hyvää tavaraa se on silti. Taide tarvitsee aina virheettömästi suoritettua, täydellisesti alkuperäisidean esiin tuovasti tuotettua luovaa hulluutta. Tämä on juuri sitä, aivan parhaimmillaan.
KMY / Jiituomas



Verde’s who-knows-how-manyeth album is of the same creative madness mold as all the previous ones. From Mika Rintala and his associates, one can expect absolutely anything, but always polished to a perfection. Kärmes is diverse weirdness in a manner which gives the strong impression that nothing on it has been just semi-consciously tossed in. From the robust "kärmes" -gruntings at the beginning it moves to fine, wavy droning (Yhdysputki). After that we hear things like annoying space funk with the voices of children (Katos), really gorgeous, slightly varying drone (Ranikkalan aurinkomatkat), controlled confusion, strange guitar and machines, and oppressive Latino-style jazz (Kukkabasso).

The whole thing strongly carries the feel of 70’s chaotic experimentalism, and one has to take that into account in order to really be able to appreciate what Verde does. If one does recognize that, however, it is easy to see just how cleverly the band plays within those borders. Bits and pieces of jazz’ freedom, industrial’s barrier-breaking and Verde’s own no-holds-barred attitude. All of that produced well, and covered in Rintala’s own gorgeous animal photography.

This is, to be frank, stuff that is quite hard to like as music (excluding the gorgeous Menos (Menosen Tekninen Vesi), which is just awesome), yet its nevertheless very good. Art needs such perfectly executed creative madness, in which it’s obvious that the original idea has indeed brought to light as planned. This is precisely that, at its best.
KMY / Jiituomas

Hyvä, että voi kuunnella vaihteeksi hyvääkin konemusiikkia, joskin aika arkaaista sellaista. Kärmes on yhdestä Circlen legendaarisimmista kokoonpanoista tutun Mika Rintalan kolmas virallinen ja mukaansatempaava kokemus.

Teoksen keskiössä ovat itseoikeutetusti Rintalan häkellyttävän inhimmillisiä piirteitä omaavat koneet. Kappaleesta riippuen kuvaan sisään ja siitä ulos lipuvat atonaaliset tai tonaaliset kitarat, basso, pasuuna, rummut ja hieman levottoman tunteen herättävät miesäänet, joista käy kiittäminen Luvian Mieskuoroa. Muita vierailijoita levyllä ovat Sami Kukka, Jyrki Laiho, Markku Veijonsuo, Janne Tuomi ja Pekka PT.

Musiikissa on vahva ritualistinen viba. Mieskuoro, joka kuulostaa jurtassa mumisevalta kyläneuvostolta, ei vähennä tätä vaikutelmaa lainkaan. Tulos on ainoa kappale, jossa toisen tilan illuusio hetkeksi särkyy. Tämä tapahtuu keskellä levyä, eli ehkä se on tarkoituskin.

Jos tykkäät vinosta jazzista, kokeellisesta konemusasta ja etnografisista äänityksistä paikoista ja ajoista, joita ei koskaan ollut tai tule olemaan, tämä levy sopii sinulle. Selkeästi yksi vuoden parhaita kotimaisia. 4 / 5
Arttu Tolonen / Soundi



Yet another collection of fantastic and far out musical weirdness from Finnish madman Verde, also known as Mika Rintala, one time member of Circle and Extroverde, but by now, much better known as a mad scientist instrument builder, whose records are constructed using the various and sundry electronic devices Rintala designs and assembles. The inside cover of Verde's new disc offers up a cool snapshot of some of these contraptions, all brightly colored, with tubes and switches and levers and speakers and knobs, and all placed in front of a field of blossoming flowers.

They may be pretty and colorful, but those machines can create pretty out there sounds, which Rintala deftly mixes with bits of jazz, looped droniness, and hypnotic rock. Fans of Circle and the various Circular offshoots will definitely find much to love here. Analog synths swoop and shimmer, wrapped around a repetitive guitar figure and some sizzling cymbals, deep pulsing bass tones throb underneath atonal steel string clang. The result a little bit new age, a little bit abstract electro, pretty hard to describe, as is the whole disc, from old timey jazz accompanied by what sounds like whales songs, wreathed in tape hiss and whirring fuzz, to ominous downtuned looped low end rhythms, peppered with percussive thumps, and squalls of creepy robotic buzz, to wildly malfunctioning electronics wrapped around off kilter guitars and thick sheets of feedback, to gorgeously warped chamber music, played on what sounds like the inside of a piano and some thick warbly rubber band strings, to gorgeous minimal rhythmscapes, with muted percussion, and mesmerizingly woozy melodies, fractured detuned steel string guitar, found sounds, a men's choir speaking not singing and more weird sounds and musics than we could ever find words for.

The cool thing about Verde records, and this one is no different, is that these are not just collections of 'weird sounds', or even sonic experiments, these are actual proper (or perhaps IMproper) songs, pieces, movements, they just so happen to be composed and recorded using a motley collection of hand assembled machines, which if anything, makes the music of Verde more bizarre, but also, way more special and unique.
Aquarius Records, USA



En suosittele levyä perinteisen kuorolaulun ystävälle, vaikka Luvian mieskuoro on neljässä kappaleessa.

Verde on Mika Rintalan kokeellisen musiikin orkesteri, jossa pääosassa ovat Rintalan itse suunnittelemat ja rakentamat soittimet. Lopputulos on siis melkoinen kärmessoppa.

Kun sävellykset ovat paikoin oskillaattorin värähtelyä ja kaupungin hälyä, on tälläisen tavallisen rokkipoliisin hankala arvioida Verden äänitaidetta. Ehkä olen väärässä, mutta mielestäni Kärmes on Verde-mittakaavassa suorastaan orgaaninen, kun mukana on paikoin myös oikeita soittimia : kitaroita, rumpuja ja torvisoittimia.

Tätä kärmestä kannattaa kuunnella hieman kauempaa. Näin kappaleista aistii ne suuret linjat, jotka kuuntelijaa tunnelmasta toiseen kuljettavat.
Jukkapekka Varjonen / Satakunnan Kansa

Ektroverden perustajiin kuulunut Mika Rintala jatkaa pseudosfäärien tutkiskelua tällä kolmannella varsinaisella albumillaan. Itsetehtyjen instrumenttien ja nimekkäiden vierailijoiden (mm. Jyrki Laiho ja Sami Kukka) luoma tunnin mittainen omaleimainen kudos haastaa ja tyrmää, ja on vain kuulijasta kiinni onko tyrmäys laadultaan positiivinen vai negatiivinen.

Itse jään jonnekin näiden kahden ääripään väliin, koska samalla kun Kärmes on kiehtova, jää se kovin etäälle. Kollaasimaiset äänikudelmat, pulputtavat ja toisteiset, kierot tai jopa eteeriset äänet liikkuvat leijailevasta psykedeliasta transsimaiseen hypnoosiin. Voimakkaan kokeellinen ote takaa sen, että monesta tämä on epämusiikkia. Tässä kuitenkin piilee eräs sen viehätyksistä: vaikka en aina innostu, haluan tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Levy avaa uusia näköaloja aina kun siihen jaksaa ja viitsii tarttua, enkä siksi ole kovinkaan huolissani siitä, että se vähän etäälle jää.

Vaikka Kärmes ainakin viittellisesti on elektronista musiikkia, voisi sen paikoitellen luokitella häiriintyneeksi folkiksi. Aivan kuten sähkö on luonnon tuote, on Verden ilmaisun perustana vahvasti orgaaninen aines, joka syntyy ihmisistä, käsistä, luonnon äänistä ja niin edespäin. Mm. Faustin, Bitches Brew -kauden Miles Davisin ja Tangerine Dreamin hengenheimolaiseksi saatteessa mainittu Verde kutoo vieraannuttavan mutta lämpimän seitin, johon kietoutuminen vaatii kärsivällisyyttä ja paneutumista.

Kärmes on kosmista käsityötä asianharrastajilta toisille, josta riittää purtavaa pidemmäksi aikaa.
Jani Ekblom / Desibeli.net



Bakom namnet Verde hittar vi Mika Rintala - bandledare,
instrumentbyggare och ex-medlem i det finska bandet Circle (och
spinn-offprojektet Ektroverde). Han är en veteran i finska
undergroundkretsar och en DIY-fantom av stora mått. Han bygger förstås alla sina instrument själv, från synthar och mikrofoner till
förstärkare och högtalare. Han är dessutom så flink att flera av
finlands finaste studios använder utrustning som Mikal Rintala har
gjort.

Mika Rintala och hans associerade musiker, som finns med på Kärmes,
bygger kosmiska drömmar och skivan fullkomligt dryper av
krautinfluenser. Vilket inte är helt förvånande, med tanke på Mika
Rintalas bakgrund, men det finns samtidigt inslag som närmast får mig
att tänka på Miles Davis och elektrisk jazz. Det är kanske trumpeten
som är främsta anledningen, men det finns också ett funkigt driv som
blandas med experimentella utsvävningar och abstrakt ljudporr.
Någonstans i botten på det ligger ett psykedeliskt hjärta och pumpar –
omgiven av stränginstrument, blås och oscillerande stämningar. Hela
tiden pendlande på gränsen mellan det kaotiska och vackra.

Inledningen är dronande och ”Yhdysputki” brinner på jämn låga rakt
igenom. ”Tulos” är det mer glöd i och den elektroniska arbetspulsen
svävar ut i ett läckra italienska 70-talssynthscrescendon. Det är
ingen skiva som går på nock – utan musiken tar gärna sina uttryck
genom sparsmakade ljudlandskap med välregisserade infall av
mikrokosmiska svängningar. Som en slags sinusrock – där jag hittar
vackra nyanserna när jag lyssnar riktigt noga.

Tydligen är Rintala en hängiven långdistanslöpare och naturfotograf.
Och naturmänniskan Rintala gillar förstås inte den naturförstöring som
mänskligheten sysslar med. Enligt pressinformationen till skivan sägs
det vara en av inspirationskällorna till den mörkare delen av musiken.
Det är ungefär som den gamla Bay Area-thrashen som handlade om giftigt avfall och nukleärt krig. Grön musik eller inte – musiken växer i alla fall ju mer man lyssnar.
Soundofmusic / Jens Holmberg

 

*****

 

OLD REINO
Tulkaa köyhät pernavoille - kaikki mausteet! CD

Ei Mika Rättö ole kuulkaa ensimmäinen pelottava porilainen.
Levyn sisäkannessa on kuva kaverista, jolla on omatekoinen t-paita, jossa lukee "Elvis & Kreator". Jollain tavalla tämä kertoo kaiken.

Alun perin vuonna 1993 julkaistu porilainen kulttiteos kuulostaa
siltä kuin humppabändin kärkeen olisi lykätty ADHD-ongelmainen
teinihevari "keppinsä" kanssa ja päihdeongelmainen Pate Mustajärvi-
koulukunnan revittelijä mikin kanssa. Tarkempi tutustuminen hämmentäviin kansiteksteihin tekee selväksi, että kyseessä on pelottavaa kyllä sama ihminen, Kai Kristian Palomäki.

Kun Palomäki vastaa myös biiseistä ja sanoituksista, ei voi olla päätymättä siihen lopputulokseen, että hän on nero. Toki sanoitukset liikkuvat samalla junttimaisen avantgarden tasolla kuin Sliipparit räävittömimmillään. Vaikka projekti haisee krapulavitsille, tässä on myös jotain aidosti koskettavaa ja selkeän anarkistista näkemystä.

Ei tarvinne listata kuin kappaleiden nimiä ja laittaa perään niissä
esiintyviä huudahduksia, niin ymmärtänette: välineurheilua kritisoiva
Reippaile ("Ostaks invalidi mopo?" / "Sekaantukaa joulukuuseen!") ja
dadaistinen mestariteos Meriketunvitunnahkalakki ("Ime munaa,
kottarainen").

Lisänä on pökerryttävät 13 lisäbiisiä Pentti Dassumin arkistoista.
Livet ja demot uhmaavat painovoimaa ja järkeä vielä albumiraitojakin enemmän. 5/5
Jean Ramsay / Rumba

Kaupungin Paras Uudelleenjulkaisu 2008
City-lehti (Pori/Rauma)
Kuukkarin kreivin Kai Palomäen Old Reino –yhtyeen vuoden 1993 albumi Tulkaa köyhät pernavoille on noussut vaivihkaa kulttisuosioon. Kehnot kasettikopiot voi nyt nakata kierrätykseen, kun levyä saa jälleen cd-formaatissa. Jo keräilyharvinaisuudeksi muodostunut alunperin 1993 julkaistu porilainen underground-klassikko sisältää remasteroidun originaalin levyn lisäksi ennenjulkaisemattomia bonus-helmiä vuodelta 1988.
Valinnat: Cityn Työryhmä

Vuoden comeback
Porilaisen Old Reinon vuoden 1993 levy Tulkaa köyhät pernavoille julkaistiin syksyllä uudelleen. Levyn tyyliä kuvaa se, että trion levynjulkkarikeikka pidettiin Isonmäen pururadan vieressä. Gambinan ja piimän voimalla tehdystä keikasta on surrealistisen rosoinen video YouTubessa.
Jukkapekka Varjonen / Satakunnan Kansa 27.12.2008

*****

KANSANTURVAMUSIIKKIKOMISSIO
Valkenee - koko tuotanto CD

Muistan miten erinomaiseen kohtaan KTMK iski omassa musiikkidiggailussani, kun oli nuoruuden innolla traumatisoinut ensin itseään TK:n kipu-hc:lla ja Birthday Partyn rähinäbluesilla. Sitten tulee jostain pohjoisesta synkkäilmeinen porukka, joka niittaa nämä jutut toisiinsa niin hyvin, että seuranneen aivomyrskyn vuoksi seuraavalla viikolla mentiin ostamaan omia rumpuja ja alettiin perustamaan omaa bändiä.

Omintakeisesti kiemurtelevista bassokuvioista, tomeja hyödyntävästä "viidakkorummutuksesta" (kuten tapasin Raatikaisen soittoa kuvailla) suoraan hc-komppiin venkoileva rytmittely ja piikikäs kitarointi höystettynä absurdiuksia, katarttisia mantroja sekä sosialistista paatosta maanittelevalla räkäisellä laululla iskee edelleen, yli 20 vuotta myöhemmin. Olenko taantunut ? Toivottavasti en. Jotkut itselle tärkeät asiat vain säilyvät relevantteina näinä 15 sekunnin trendien ja paskan uudelleenkierrättämisen aikoina.

Kauan siinä meni, ennen kuin tämän loistavan bändin koko tuotanto saatiin samoihin kansiin. Uudelleenmasteroinnin vuoksi KTMK jytisee entistä kovemmin ja selkeämmin. Jopa Yalta Hi-life -kokoelman piiseistä saa selvää! Hankkimatta jättämiselle on olemassa aika vähän tekosyitä.
JMT / Toinen Vaihtoehto #211 (2/08)

Kulttuuriteko.
Vuonna 1983 perustetun KTMK:n saaga oli lyhyt, mutta jätti
lähtemättömän vauhtiraidan suomalaiseen indieen. Yhtyeen funkisti kulmikkaan ryttäyksen vaikutus kuului luonnollisesti sitä seuranneiden Radiopuhelinten tuotannossa mutta myös useiden muiden Bad Vugum– skenen kellariyhtyeiden vikuroivassa soitossa. Jälkikäteen kuunneltuna KTMK onkin varmasti ollut 80-luvun alun Suomi-hardcoren outo lintu.

Vaikka agressiivinen särövallaus muistuttaa punk-juurista, Jyrki Raatikaisen viidakkorummutus ja edesmenneen Pekka Salonsaaren funkahtava bassottelu luovat oman kipeän tunnelmansa yhtyeen musiikkiin. Erityisesti 666-pitkäsoiton aikaiset Lihaihminen ja Takaisin luontoon tuovat oudosti mieleen amerikkalaisen Nomeansno-yhtyeen kultakauden. KTMK:n kokoelmalevy on täydellistä taustamusiikkia kaamoksenaikaiseen päiväkännäykseen; agressiivisen nihilististä, mutta samalla mustan humoristista ja energistä. 4/5
Perttu Häkkinen / Rytmi

Tässäpä varsinainen kulttuuriteko. Aiemmin oululaisen Kansanturvamusiikkikomission levytyksiin ei välttämättä ihan joka putiikissa törmännyt, mutta kaikki bändin levyttämät biisit sisällään pitävä kokoelma Valkenee korjaa moisen epäkohdan.

Kerrataan alkuun historiaa sen verran, että KTMK oli 80-luvun puolivälin tienoilla vaikuttanut rock- ja punk-henkinen remuorkesteri. Myöhemmin yhtyeen tuhkista nousi Kuolontähden lailla jyräävä funk-panssarivaunu Radiopuhelimet. Puhelimiin verrattuna KTMK on muutaman pykälän suoraviivaisempaa, vimmaisempaa ja kenties jopa hullumpaa paahtoa, jossa ei turhia nysvätä ja hiki haisee.

Valta Hi-Life -kokoelmalle nauhoitetut ensibiisit köllivät sulassa sovussa 666-pitkäsoiton ja Seitsemäs pasuuna -ep:n hiotumman (jos ilmaisu sallitaan) matskun kanssa. Siinä missä pitkäsoiton kappaleista osa tuo jossain määrin mieleen Puhelimet, voisi Hi-Life-biisejä verrata ennemminkin Valse Tristen maaniseen saarnaukseen. Laulaja Antti Penttilän huuto yltyy ajoittain ilahduttavan kaaottiseen melskaukseen asti, ja sanoitukset ovat sopivan ytimekkäitä. Biisilista ei ole täysin kronologisessa järjestyksessä, mikä ainakin minua ilahduttaa.

Vaan ei tälle silti ihan täysiä pisteitä kehtaa läjäyttää kaiken kehumisenkaan jälkeen. Kriittisesti tarkasteltuna biisit ovat melko lailla samasta muotista, ja bändi jää vääjäämättä Radiopuhelimien mykistävän nerokkuuden jalkoihin. KTMK kuitenkin teki alkuvoimaisen pieksennän oikein: kun Valkenee pyörii soittimessa, tuntuu kuin pääsisi pitkän jäänalaisen sukelluksen jälkeen viimein vetämään keuhkot täyteen happea. Muovisen kertakäyttöroskan keskellä kontrasti ei voisi paljon äreämpi enää olla. 4/5
Juho Leppänen / Noise.fi

Kulttuuritekoja tehdään harvoin, jos oopperan yletöntä tukemista ja muuta sellaista ei lasketa. Jonkun huutavan puutteen täyttävät kulttuuriteot ovat harvinaisia. Ne ovat yleensä taloudellisesti epäkiitollista touhua, ellei satu saamaan valtiolta ilmaista fyffeä kahmalokaupalla.

Tämä levy on kulttuuriteko. Nykyinen, televisiossa verbaalipiereskellen naimakavereita metsästävien uuvattien edesottamuksista sairaalloisen kiinnostunut ja iskelmärockia korvat täynnä paskaa kuunteleva isänmaamme on parempi paikka tämän folkloristisen uroteon jälkeen.

KTMK ei koskaan yltänyt samalle nerokkuuden tasolle kuin sitä seurannut ja hirven lailla svengaava Radiopuhelimet, mutta tämän julkaisun jälkeen bändin klassikkostatusta on vaikea kiistää. Se liitettiin aikoinaan hätäisesti 80-luvun alun hc-skeneen, mutta bändi sopi paremmin siihen jatkumoon, joka alkoi raa’asta suistojen bluesista, jalostui aavikolla Beefheartiksi ja vankilasaarella Birthday Partyksi. Jäätyneessä Pohjolassa siitä sikisi Kansanturvamusiikkikomissio.

Tuotanto on masteroitu uudelleen todella onnistuneesti. Komissio jyrähtää kuin Komissarov. 4/5
Arttu Tolonen / Soundi

Kansanturvamusiikkikomissio, tuttavallisemmin KTMK, oli vuosina 1983-1987 toiminut oululainen rock-yhtye. Sittemmin KTMK:n raunioilta sikisi edelleen menestyksellisesti toimiva Radiopuhelimet.

Tämä kokoelma sisältää KTMK:n koko levytetyn tuotannon - 29 kappaletta - Pentti Dassumin ansiokkaasti uudelleenmasteroimana. Kyseessä on pakkoliikkeinen taiteellinen revähtymä.

KTMK ammentaa muun muassa politiikasta, Neuvostoliitosta, säilykkeistä, uskonnosta ja vammoista. Jälki on parhaimmillaan nerokasta. Varsinkin ensimmäisissä nauhoitetuissa kappaleissa parikymppiset soittajat ovat harvinaislaatuisen lähellä alkulimaa ja -räjähdystä. Sanottavaa olisi, mutta suusta puristuu pelkkiä hokemia. Silloin mennään iskulauseilla. "Enver Hoxha, Enver Hoxha, Enver Hoxha, Enver Hoxha", kuuluu Marx-kappaleen sanoituksen viimeinen kolmannes.

Yleensä ottaen KTMK onnistui siinä missä niin moni aikalaisbändi punk-piireistä ei. Muutamia koulupoikamaisuuksia lukuunottamatta levylle ei päätynyt mitään rasittavan pöljää tai vaivaannuttavan naiivia. Se ei laulanut siitä, että Reagan on paha tai että kalja on hyvää ja poliisi on paha ja nuorille pitää saada tiloja.

Se avartui musiikillisesti. Avantgardistinen kaaos pysyy alussa kohtuullisen kiitettävästi hakkaavan rock and rollin puvussa. Lopuksi se pääsee irti.
Tomi Tuomaala / Keskisuomalainen

"Nimi heijasti turvallisissa oloissa varttuneiden teinien ironiantajua", muistelee kitaristi Jarno Mällinen Kansanturvamusiikkikomission nimeä Radiopuhelimet-yhtyeen historiankirjassa.

Kansanturvamusiikkikomissio on metelirock-legenda Oulusta. 80-luvun puolessavälissä toiminut parikymppisten tiernapoikien yhtye jäi suomirockin historiankirjoihin aforistisella kappaleennimellään Jeesus oli venäläinen kantoraketti.

1986 Kansanturvamusiikkikomissio eli KTMK hajosi ja sen ydinryhmä perusti Radiopuhelimet, josta on kasvanut vielä legendaarisempi metelöijä.

Valkenee-cd kokoaa KTMK:n kaikki olemassa olevat levytykset, 666-lp:n, Seitsemäs pasuuna -ep:n ja viisi kappaletta Yalta Hi-Life-kokoelmalta. Kappaleilla seilataan jossain hardcore-punkin, Sielun veljien Emil Zatopekin ja Kauko Röyhkän nuoruuden funk-kokeilujen välimaastossa. Musiikissa pilkistelee vino huumori, jonka Radiopuhelimet on osannut viedä vielä pidemmälle.

Jeesus oli venäläinen kantoraketti on edelleen hieno kappale. Sen kitarasovituksissa kuulee jopa country-sävyjä.
Suonna Kononen / Karjalainen

Lienevätkö kylmyys ja kaamos syitä siihen, että Lapista tulevat möykkäorkesterit tuntuvat olevan niitä kipeimpiä. Terveet kädet, varhainen CMX ja KTMK painivat ihan omassa sarjassaan mitä tulee metelin ehdottomuuteen ja musiikin viemiseen lihan äärirajoille.

KTMK eli Kansanturvamusiikkikomissio on legendaarinen lappalainen äärimusiikkiryhmä, joka ehti syksystä 1983 kevättalveen 1986 kestäneen taipaleensa aikana levyttämään 29 vittumaisen vimmaista ja/tai saatanan svengaavaa kappaletta. Karkia Mistikan ja Pukeyn julkaisema Valkenee niputtaa yhteen bändin koko tuotannon. Yhtye teki lyhyehkön elinkaarensa aikana yhden LP:n, yhden EP:n sekä muutaman kokoelma-biisin. Lähes kolmekymmentä kappaletta enemmän tai vähemmän (yleensä enemmän) metelöivää ja kirskuvaa melua pistää kovimmankin hc-diggarin aluksi hikoilemaan, kunnes juonen päästä saa kiinni. Kaiken sen äärimmäisyyden alta paljastuu kosolti hyviä ytimiä, jotka on puettu piikikkääseen kaapuun. Jarno Mällisen (kitara, urut), Jyrki Raatikaisen (rummut), Pekka Salonsaaren (basso), Antti Penttilän (laulu) sekä Jukka Kankaan (kitara) metakka vaikuttaa ensikuulemalta täydeltä kakofonialta, mutta sisältää aika paljon itua.

Ensimmäistä kertaa KTMK:ta kuultiin Yalta Hi-Life -kokoelmalla vuonna 1984. Valkenee-levyllä nämä viisi varhaisinta on piilotettu huikeaksi loppukimaraksi, joka iskee päin näköä koko levyn kuuntelemisen jälkeenkin. Supernopea 666 ei turhia rönsyile, eikä muitakaan biisejä turhasta pituudesta voi syyttää. Soundit ovat asiaankuuluvat, eli tuhnuiset ja suhisevat, mutta eihän tällaista musiikkia kuulukaan studiossa viilata. Äänitysnappulan painaminen riittää. Niin hyvää kamaa että melkein hirvittää kuunnella.

Vuonna 1985 KTMK pääsi tekemään kokonaisen pitkäsoiton. Yalta Hi-Lifella ensi kertaa ilmestyneen, LP:lle nimen antaneen ja sille uudestaan nauhoitetun kappaleen 666 suoraviivaisesta menosta on jäljellä iso osa, mutta paljon oli myös muuttunut. KTMK alkoi jalostumaan rytmisemmäksi koneeksi. Ihan jokainen osanen ei istu; masiina klenkkaa ja ronksuu eikä niveliä ole liiemmin rasvattu. Svengiä piisaa, mutta se on niin umpikieroa, että hetken ajan melkein toivoo yhtyeen soittavan edes hiukkasen verran edes vähän kuulijaystävällisemmin. Turha toive, sillä KTMK ei anna senttiäkään periksi. Useamman äärisvengin jälkeen melko suoraviivainen punk Työläisen aurinko kuulostaa melkeinpä popilta.

Viimeisen kerran KTMK levytti vuonna 1986. Punk-liike Dekadenzin Fuck-levymerkillä julkaistu EP Seitsemäs pasuuna oli jo isompi harppaus pois metelistä kohti hienovaraisempia äärimmäisyyksiä. Mitään taustamusiikkia Seitsemäs pasuuna ei sentään sisältänyt, päinvastoin, mutta nyansseja bändin musiikkiin oli alkanut ilmaantua entistä enemmän. Tunnetuin KTMK:n kappale Jeesus oli venäläinen kantoraketti kuulostaa vieläkin aivan upealta, eivätkä muutkaan EP:n biisit huonoja ole. Viiden biisin pienlevy oli looginen jatke aiemmasta sekä silta tulevaan.

KTMK:n ura loppui maaliskuun alussa 1986. Muutamaa viikkoa myöhemmin Mällinen, Raatikainen, Kangas sekä J.A.Mäki perustivat erään Radiopuhelimet-nimisen yhtyeen. Ja loppu on historiaa. Mitä tapahtui sitä ennen, sen voi kuunnella tästä. 4,5/5
Tuomas Tiainen / Desibeli.net

Takaisin luontoon, KTMK auttaa

Vuoden kulttuuriteko ja valopilkku on tässä. Vihdoinkin lätty, joka kokoaan yhteen ja saattaa jälleen saataville Oulusta käsin öykkäröineen Kansanturvamusiikkikomission kaikki levytykset vuosilta 1984-1986.

KTMK, josta jalostui paras suomalainen rock-ryhmä Radiopuhelimet, teki aikoinaan syvän vaikutuksen ja niin se tekee tänäkin päivänä. Bändin voima ja vimma eivät ole lakastuneet vuosikymmenten saatossa, ei myöskään musisoinnin omaleimaisuus.

Orkesteri edustaa 80-luvun sinivalkoista hardcore-hakkausta, jossa äärimmäisyys ja hurmos kävelevät kaiken hifistelyn yli. Varsinkin Yalta Hi-Life -kokoelmalla julkaistut raidat riehuvat siekailemattoman suorasukaista "halki, poikki ja pinoon" -linjaa.

666-pitkäsoiton roina tekee selväksi orkesterin omalaatuisuuden ja perustelee paremmin bändin aseman kuolemattomien joukossa.

Meininki on edelleen raakaa, rajua ja ruhjovaa, mutta rytmityksistä sekä biisirakenteista löytyy tarttuvuutta ja kiinnostavuutta kohottavia ratkaisuja. Hurjaa hardcore-hurmaa, mutta normaalia laajemmalla skaalalla.

Viimeiseksi työksi jäänyt Seitsemän Pasuuna -ep ei ole aivan yhtä äkäistä ryskettä, mutta se pysyy linjassa ja jatkaa loogisesti bändin musiikillisen annin jalostumista. Jo pelkästään Jeesus oli venäläinen kantoraketti -ralli tekee levystä tavoittelemisen arvoisen. Klassikko, joka kiteyttää totuudeksi myönnettäviä havaintoja.

Kaikkiaan KTMK:n sanoituspolitiikka on lyhyen iskevää, huutohokemiseen sopivaa. Ei mitään "systeemi ei toimi" -julistusta, vaan jotain mielenkiintoisesti hämärämpää. Punaistakin lankaa löytyy, ja ihan omana osastona erottuvat itäiseen naapuriimme viittaavat ilmaisut.

Soundi on kautta linjan raakaa ja brutaalia, mutta niinhän sen pitääkin olla. Kemiaa ja pillereitä ei enää tarvita, KTMK auttaa sinutkin takaisin luontoon.
Hannu Mustonen / Kainuun Sanomat

Porilainen Karkia Mistika –levy-yhtiö on tehnyt pienoisen kulttuuriteon julkaisemalla Kansanturvamusiikkikomission koko tuotannon yhdellä levyllä. Oululainen KTMK oli 1980-luvun alussa vaikuttanut hardcore-bändi, jonka kiima oli sopivan lyhyt. Yhden albumin ja ep:n jälkeen homma oli paketissa. Bändin raunioilta nousi Radiopuhelimet, joka jatkoi pohjoisen hulluuden ilosanomaa.

Kuten nimestä saattaa päätellä, KTMK:lla oli kummallisen nyrjähtänyt suhde Neuvostoliittoon. Tämä kristallisoitui yhtyeen "hitissä" Jeesus oli venäläinen kantoraketti, joka ei muuten ole edes hardcorea.

29 kappaletta ja 52 minuuttia hooceetä on puhdistava kokemus, jonka jälkeen tekee mieli aivan jotain muuta.
Jukkapekka Varjonen / Satakunnan Kansa

Vuonna 1983 perustetun Kansanturvamusiikkikomission tuotannon kokoaminen yhdelle uudelleen masteroidulle cd:lle on vuoden 2007 kulttuuritekoja. Siitäkin huolimatta, että toden teolla kitaristi Jarno Mällinen löysi tyylinsä vasta seuraavassa bändissään, vuonna 1986 perustetussa Radiopuhelimissa.

Vaikka KTMK:n tykitystä kuunnellessa hieman kaipaa Radiopuhelinten svengaavuutta ja Jyrki Mäen ylivertaista karjuntaa, KTMK hakkaa mennen tullen muut hardcoreen kallellaan olleet 1980-luvun suomalaisbändit. Sorbuspunkkareiden örsellyksiä tuhat kertaa ärhäkämpien, The Stoogesille velkaa olevien riffiensä ohella KTMK erottuu edukseen sanoitustensa ansiosta.

Lähestulkoon ikivihreäksi voi luokitella Jeesus oli venäläinen kantoraketti -biisin, jonka mukaan ?mies jolla on kunnon auto ei tarvitse pelastusta? ja ?kansa jolla on vatsa täynnä ei rukoile armoa?.
Tuomo Karhu / Turun Sanomat

Oulun hc-legenda nyt yksissä kansissa

KTMK eli Kansanturvamusiikkikomissio tuli esille hc-piirien kautta, vaikka bändin musiikillinen linjaus löytyi vahvasti skenen ulkopuolelta. Yalta-Hi-Life- kokoelman ultranopeasta tikkaamisesta bändi muuttui omanlaisekseen yhtyeeksi, jonka väljät vaikuttimet löytyivät hardcorepunkin ohella ajankohdan muista noisehtavista nimistä The Birthday Partysta alkaen.

KTMK on myös Radiopuhelimien eräänlainen esiaste. Jarno Mällinen ja Jyrki Raatikainen perustivat uuden bändinsä pian KTMK:n hajottua vuona 1986. Mukaan tuli myös kaksikon lähipiiriin kuulunut J.A.Mäki – ja loppuhan on historiaa.

Kokoonpanot ovat veljiä keskenään. Sama tuttu musiikillinen tematiikka toistuu sekä Radiopuhelimien että KTMK:n biiseissä. Komissio on Ruhelimia radikaalimpi lyriikoissaan, joissa hardcore kohtaa underground-runouden armottomalla nihilistisellä raivolla. Jeesus oli venäläinen kantoraketti, Valtiovoimaa, Marx ja Työläisen aurinko niittaavat ideologisia utopioita ja propagandaa sellaisella vimmalla, että jälki on vieläkin ajankohtaista.

KTMK:n koko levytetyn tuotannon (Yalta Hi-Life –kokoelman biisit, 666-lp ja Seitsemäs pasuuna –ep) tarjoava paketti on paitsi todellinen kulttuuriteko myös pakollinen hankinta kaikille vaihtoehtoisen suomirockin historiasta kiinnostuneille. Tässä ollaan hyvällä asialla. 4/5
Jari Nikkola / Rumba

Years before tastemakers began wetting their trousers over the country's hazy psychedelic folk, eyeliner-smudging black metal and frigid, electronic minimalism, Finland was garnering hosannas for an infinitely leaner and meaner sonic subculture. Nordic hardcore was absolutely unstoppable in the early-to-mid 1980s – ask anyone weaned on Maximum Rock'n'Roll or currently paying his mortgage by selling Killed By Death-worthy 45s on eBay. The fastest, grubbiest, wildest acts (e.g. Rattus, Riistetyt, Kaaos) featured on the period's international scene compilations often hailed from some wintry hellhole where Discharge-derived U.K. punk received a painful booster shot of frostbitten angst, liquor and weirdness. (Purchase Sekunda's corrosive, recently completed Piikkilankamalli on BV2 Produktions or select titles by Läjä Äijälä's husky Terveet Kädet for proof that youthful rancor can ignite valid, enduring careers.)

Which brings us to KTMK, short for Kansanturvamusiikkikomissio, or People'sSafetyMusicCommission in English: The retrospective Valkenee ("It's Dawn") gathers the band's entire vinyl legacy – the stampeding 666 LP (1985), the so-so Seitsemäs Pasuuna EP (1986), and five tracks from the classic Yalta Hi-Life sampler (1984) – on a single CD.

Following in Terveet Kädet's footsteps by refusing to adhere to
stylistic clichés, KTMK was smarter than the bulk of its leather-clad peers. Appearing at the conclusion of the new disc, the group's first, most doctrinaire compositions depend on amphetamine tempos, hotwired surfabilly leads, and gutturally shouted, politically ambiguous lyrics that might leave the average Marxist scratching his bulbous forehead until it bleeds. Vocalist Antti Penttilä sounds way manlier than your dad, and his support cast stomps and rages with hyperventilating, quasi-psychotic conviction. Jarno Mällinen's slashing, trebly guitar hints at an eclectic future, reminding listeners that innovators like the Ex also embarked on their inaugural journeys wearing combat boots.

The 18 songs that launch Valkenee comprise KTMK's sole album, 666, which finds the quartet busting more barriers without diluting the exhilarating rush. Our longhaired heroes were coming of age: Jyrki Raatikainen hadn't quite developed into a technically spectacular drummer, but his stiffly tumbling tom-toms and Mällinen's increasingly unpredictable playing (referencing everything from Birthday Partying doom-swing to Beefheartian blues to no-wave itchiness) shake up even the briefest blurts of rapid-fire thrash. Except for the moldy bump-and-grind of "Tee Mitä Teet" ("Do What You Do"), 666 represents Eurocore at its nonconformist best.

Despite the addition of second guitarist Jukka Kangas and a groovier, saw-toothed backbeat, the six-tune Seitsemäs Pasuuna ("The Seventh Trombone") verges on straight and pedestrian, albeit antagonistic rock fodder. The machine-gun-meets-Bo Diddley "Käärinliinan Arvoitus" ("The Mystery of the Shroud") kicks ass, but KTMK is precariously close to running on empty.

The ensemble splintered soon thereafter, in March 1986, though its influence persists. Penttilä, Raatikainen and Kari Heikonen (an ex-employee of Barabbas, the label that originally released 666 and Yalta Hi-Life) established Bad Vugum Records, which issued great, embryonic material by luminaries-to-be CMX, Circle and Kemialliset Ystävät while turning its hometown of Oulu into the capital of the Finnish underground during the late '80s and 1990s.

As members of the well-respected, still-extant Radiopuhelimet, Mällinen and Raatikainen (Kangas left in 1996) continue to carry KTMK's torch into the present. This successor quintet's work – Bad Vugum's initial raison d'être – has impressed such illustrious Yankees as Jello Biafra and Steve Albini. Not too shabby for a bunch of student types from the arctic fringes of civilization.
Jordan N. Mamone / Dusted Magazine

Oululainen Kansanturvamusiikkikomissio perustettiin vuonna 1983, piti kovaa meteliä lyhyen hetken ja hajosi kolme vuotta myöhemmin. KTMK:n raunioista kasattiin myöhemmin eräs Radiopuhelimet niminen orkesteri. Vaikka KTMK:n taivalta värittivätkin yhtyekemiaan liittyvät ongelmat, ehti KTMK levyttää EP:n, LP:n ja muutamia irtobiisejä. Nämä aikoja sitten loppuunmyydyt levytykset ovat nyt vihdoin uudelleenjulkaistu yhdessä paketissa. Pienimuotoisesta kulttuuriteosta voisi puhua.

Edellisen kerran kuuntelin KTMK:ta useita vuosia sitten, suhisevalta ja moneen kertaan kopioidulta C-kasetilta. Kasetin toiselle puolelle oli kopioitu kaverini sanoja lainaten "muutamia lupaavia punk-bändejä", kuten CMX ja YUP. Nyt paljon myöhemmin Valkenee-kokoelmaa kuunnellessa tuli väistämättä hieman nostalginen olo. Ajan hammas ei ole nakertanut tätä tavaraa tippaakaan. Päinvastoin KTMK:n musiikki kuulostaa jopa tuoreelta tässä hajutonta ja mautonta taustamusiikkia tulvivassa nykyhetkessä. Pakko on myös kehua Dassumin Pentin tekemää uudelleenmasterointia, levyn äänimaailma on todella onnistunut. KTMK:n musiikissa on vahvasti läsnä sitä kieron hienoa rymistelyä joka lopulta jalostui huippuunsa Radiopuhelimien musiikissa. Parhaimmillaan bändi on lyhyissä ja nerokkaan yksinkertaisissa rypistyksissä, kuten levyn avaavalla Pääni -rallilla.

Myönnettäköön että tämä yli 50 minuuttia kestävä ja 29 kappaletta sisältävä jööti on kertakuuntelulla melkoisen tuhti paketti. Suositellaan nautittavaksi pienissä erissä.
Tommi / Levy-Eskot
Helmikuun 2008 Kuukauden Levy

Kansanturvamusiikkikomissio eli lyhyemmin KTMK tunnetaan paremmin Radiopuhelimien esiasteena, vaikka ei bändiä pelkkänä ponnahduslautana voi eikä saa pitää. Vuosina 1984 –1986 levytetty tuotanto edustaa hc-punkia, ja kaiken perustana on rytmi, jota Radiopuhelimet myöhempinä vuosina jalosti hekumallisiin muotoihin.
Räyhää esityksissä piisaa, eikä rankkuus ole sidottu nopeuteen. Esimerkiksi Herra Rytmi on verrattain verkkainen esitys, mutta vääntöä ja voimaa piisaa edelleen. Samaan tapaan Jeesus oli venäläinen kantoraketti (pelkkä nimi oikeuttaa klassikkoaseman!) on KTMK/ Radiopuhelimet-asteikolla milteipä popkappale. Kulttimaineen saavuttanut yhtye ei elänyt monta vuotta, mutta vain pari viikkoa KTMK:n hajoamisen jälkeen perustettu Radiopuhelimet elää ja mylvii vielä tänäkin päivänä.
Jukka Väänänen / Aksentti

Radiopuhelinten esiasteena tunnettu Kansanturvamusiikkikomissio julkaisi urallaan 1983-1986 vain yhden levyn, yhden EP:n ja muutamia irtopiisejä Yalta Hi-Life- kokoelmalla. Näillä se kuitenkin ansaitsi kestävän kulttistatuksen.

Bändin tuotantoa on ollut vaikea löytää muuten kuin taannoisella Radiopuhelimet plays KTMK- DVD:llä, mutta nyt tämä epäkohta on korjattu. Uudelta kokoelmalta löytyy yhtyeen koko repertoaari uudelleen masteroituna.

KTMK esitti brutaalia musiikkia. Bändin debyyttilevy 666 oli todella aggressiivinen, arvaamaton ja vauhkoilla lyriikoilla silattu raivonpurkaus. Parhaimmillaan sen biisit olivat vimmaisia viikatteensivalluksia, välillä ne jäivät lähinnä päättömäksi roiskimiseksi. Seitsemäs Pasuuna- EP:llä orkesterin soundi oli jo hioutunut jäsentyneemmäksi ja antoi selvempiä viitteitä tulevasta. Aivan seuraajansa tasolle KTMK ei yltänyt, mutta hurjan maineensa se on ansainnut.

Vanhan liiton hardcoren ystäville levy on hunajaa, muille KTMK lienee kaikessa hulluudessaan kuriositeetti. Julkaisu on kuitenkin ehdottoman tarpeellinen muistutus siitä, miten todellinen raivo tulee musiikkiin aivan muualta kuin poskettoman matalalle viritetyistä kitaravalleista. 3,5 / 5
Saku Schildt / Inferno

*****

JANNE LAINE
s/t EP CDr

Porilainen mies ja kitara-artisti Janne Laine tuli ensi kerran tutuksi vuoden 2003 Tulvafestivaalissa, jossa miehen intensiivinen kitarahypnoosi vakuutti vahvasti. Oikeastaan siitä lähtien olen odotellut, milloin miehestä kuullaan enemmän. Nyt herra pistää neljän biisin kokonaisuuden ilmoille ja apuvoimiksi on löytynyt varsinainen kaarti eturivin porilaisia tekijöitä. Löytyy Magyar Possen Sandra Mahlamäkeä viuluineen, Pasi Salmea koskettimista ja Harri Sippolaa kielistä. Lowlife Rock´n´roll Philosophers in Noora Tommila lainaa lauluääntään. Yleismies Mika Rättö taiteilee kansikuvan. Vielä Baby Sweetcornin Jere Laihonkin nimi löytyy krediiteistä. Eli osaavaa väkeä löytyy tukemaan Laineen tekemistä, mutta onneksi miehen oma juttu ei huku nimitekijöistä huolimatta mihinkään. Päinvastoin. Taustalaulujen, viulun ja kosketinmaton käyttö onnistuu vain lisäämään tunnelman tiheyttä, jossa Laineen värisevän ajaton laulu ja haaveellisesti kaartava melodia vie mukanaan.

Love And Leave Me on pienestä näppäilystä avarampaan kaartoon nouseva hienovarainen sävellys, Laineen värisevästä korkean kaarteen jälkeen kuiskaukseen vaihtelevan laulun saadessa upeasti tukea viulusta ja taustalauluista. Kappaleen himmenevä lopetus on loistava. Tenhoavan laulutulkinnan hypnoottisuus kohtaa soiton minimalistisuuden erittäin hienosti. Tunnetasolla Janne Laine on valtava. Värisevä Sudden End uhkailee näppäillen, tuoden hetkittäin mieleen jopa maestro Rätön. Toki julistavuudessa Laine ei lähde kilpasille ja kyllä koko levyllä ehkä eniten istuskellaan avaran preerian äärellä tyynesti narahtelevassa pihakeinussa, viimeisen biisin kohdalla ystävien seurassa. To See You To Hear You katselee kohti tähtiä haikean kauniisti, tuoden mieleen akustisemman näkemyksen Magyar Possen unenomaisesta herkkyydestä. Tummasti jamitteleva hautausmaa-blues Night By The Grave tuo hivenen vinompana svenginä levyn kokonaisuuteen menevämmän piirteen, sellaisella Tuomari Nurmiomaisella otteella. Toivottavasti minun ystäväpiirilläni olisi vastaava meininki omissa ruuminvalvojaisissani, vaikka hirteen tuskin joudunkaan. Mitä enemmän levyä kuuntelee, sen paremmalta se kuulostaa. Puhdasta tunnetta ja ajatonta kauneutta. Toivottavasti muutkin löytävät tämän helmen. 5/5
Ilkka Valpasvuo / Desibeli.net

Joskus sitä huomaa nauttivansa suhteettomankin paljon musiikista, jossa ei ole mitään erikoista. Ja levyistä, jotka tulevat ns. puun takaa, kuten tämä Janne Laineen esikois-ep. Jotain harhareittiä pitkin päädyin taannoin Laineen myspace-sivulle kuuntelemaan paria biisiään (vähän niinko joskus ennen muinoin olisi saattanut radiosta kuulla), olin tykkäävinäni ja sitten jo Karkia Mistika julkaisikin tämän levysen. Nyt se on tässä ja sitä on kuunneltu. Ja tykätty.

Kuten sanottu, sinänsä melko tavanomaista musiikkia. Laulaja/lauluntekijä -tyyppistä, kenties, koska Laine laulaa, soittaa akustista kitaraa ja kirjoittaa biisinsä itse. Mitä se sitten kertoo? Tiiäppä häntä. Laulajana Laine on omimmalla äänellään laulaessaan "onhan näitä kuultu" -tasoa, parhaimmillaan yrittäessään liikaa, jolloin hänestä sukeutuu jonkin sortin persoonallinen eksentrikko. Se vaan vielä heittelee vähän liikaa noitten kahden ääripään välillä.

Biisit tahtovat kuulostaa alkuun hieman hengettömiltä, mutta kaikista löytyy lopulta jotain kiinnostavaa (mutta kyllä niille laahaaville lähdöille tarttis silti tehdä jotain). Eikä se kyllä tunnu yhtään haittaavan, että levyllä Lainetta säestävät Magyar Possen Salmi, Sippola ja Mahlamäki (plus Lowlife Rock'n'Roll Philosophersin Noora Tommilla taustalaulajana).

Päällimmäisenä levystä jää mieleen ajatus, että tästä voi vielä kehkeytyä jotain todella hyvää. Vielä ei ihan olla siellä asti, mutta hitsi, odotan jännityksellä, että mitä seuraavaksi. Ep:n päättävä "Night by the grave" on jo, sanoisinko, tolkuttoman hyvä biisi. Laineen kitara soi kevyellä köyhän miehen Django Reinhardt -jatsikompilla, laulu kihahtaa kituvaan nasaaliin, Sandra Mahlamäki säestää itkuviululla ja jengi läpsyttää tahtia reisiin. Lisää tämmöistä ja olen myyty.
Ville Moskiitto /Huuhkaja päivänvalossa-blogi

*****

BABY SWEETCORN
New Low CD